Robottiankkoja ja tekoälyä.

Yllä: Jaques de Vaucansonin "Mekaaninen ankka" vuodelta 1778. 

Joidenkin ihmisten mielestä meidän pitäisi muuttaa elämän määritelmää. Nykyään elämä määritellään siten, että elämä on olio joka kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Siis mitään muuta kykyä elävällä olennolla ei tarvitse olla, kuin se että se kykenee kopioimaan itseään. Ja sen takia me voimme miettiä sitä, että onko jokainen itseään kopioiva molekyyli elävä olento. DNA kaksoiskierre tietenkin kykenee kopioimaan itseään, mutta samaan kykenevät myös jotkut nanokoneet. Samalla me tietenkin asetamme sellaisen vaatimuksen, että tuon itseään kopioivan koneen pitäisi kyetä muuhunkin kuin vain luomaan itsestään loputtomiin kopioita. 

Ja sen takia me ehkä voimme miettiä sitä, että onko tekoälyn ohjaama robottitehdas, joka kykenee tuottamaan kopion itsestään maastosta löytämistään raaka-aineista enemmän kone vai onko se ehkä sitten elävä. Tai tässä vaiheessa meidän pitää muistaa se, että myöskään ihminen ei ehkä täyttäisi tässä vaiheessa täysin elävän olennon määritelmää, koska nykyään verraten harva kaupunkilainen osaa etsiä esimerkiksi ruokansa suoraan maastosta. Me kaupunkilaiset käymme toki syömässä, mutta ravinnon me hankimme lähes aina supermarketista, joten myös me käytämme esikäsiteltyä eli jalostettua ravintoa, joten riittäisikö meidän automaattiselle tehtaallemme se, että sille toimitetaan esikäsiteltyä malmia. 

Vai voisiko meidän itsemme tekemä tietokoneohjattu yksikkö olla meille elävä? Kun me sitten rakentelemme biologisia robotteja käyttäen synteettistä DNA molekyyliä, niin silloin me kohtaamme taas sen ikuisen kysymyksen, että onko meidän itsemme luoma solu, joka suorittaa niitä tehtäviä, joita me sille olemme ohjelmoineet elävä vai kuollut? Tietenkin tuollainen solu etsii ravintoa, ja osa bioroboteista hyödyntää juuri solujen ravinnon etsimistä. Tuolloin keinotekoinen solu yksinkertaisesti syö vahingollisen kudoksen, ja sitten ehkä kuolee, koska sen DNA-molekyyliin on liitetty ohjelmoitu solukuolema. 

Kun ajatellaan esimerkiksi keinotekoisen DNA molekyylin ohjaamia nanokoneita, kuten keinotekoisia viruksia, niin tuo DNA molekyyli antaa noille koneille mahdollisuuden suorittaa autonomisesti hyvin monimutkaisia tehtäviä. Ja kuitenkin tuollaisen koneen mahdollisuus oppia uutta on rajallinen. Eli sen pitäisi kyetä liittämään uusia emäspareja sen DNAhan, joka toimii kemiallisena tietokoneohjelmana. 

Joskus elämän määritelmä on ollut se, että olio etsii ravintoa luonnosta ja syö esimerkiksi heinää. Mutta samalla tietenkin unohdetaan se, että esimerkiksi normaalissa metallista rakennetussa robotissa voi olla bioreaktori, jossa sitten mädätetään orgaanista ainesta, ja sitten tuosta anaerobisesta reaktiosta vapautuvaa metaania voidaan käyttää robotin polttokennoissa. Toinen mahdollisuus olisi se, että bioreaktori käyttäisi tärkkelystä ja sokeria pirtuksi, jonka avulla sitten robotti tuottaa energiaa. Eli tuollainen robotti voi tehdä kopiota itsestään ja käydä syömässä naapurin leipomossa.