Suomessa ihmetellään sitä, että koululaitoksessamme yhdeksäsluokkalaisten osaaminen on romahtanut tai romahtamassa, eikä koulu enää kiinnosta. Missä vika on? Vika on siinä, että meillä Suomessa on unohdettu se, että päästäkseen yhdeksännelle luokalle, pitää oppilaan käydä kahdeksan muuta luokkaa ennen tätä paljon puhuttua yhdeksättä luokkaa. Samalla kun oppilas käy peruskoulua yhdeksän vuotta, niin hänen pitää huolehtia omasta rasvaprosentistaan sekä monista muistakin asioista. Se että me panostaisimme koulutukseen jo aivan heti koulun alussa, niin kuitenkin lasten pitää koulun yhteydessä muistaa monia muitakin asioita.
Heidän pitää harrastaa, heidän pitää olla sosiaalisia sekä tehdä monia muitakin jännittäviä asioita. Ja lopulta sitten illan päätteeksi pitäisi vielä vähän läksyjä vilkaista. Samoin asiat eivät jää päähän ilman oikeaa lepoa ja rauhoittumista. Jos aivoja kuormitetaan jatkuvasti, niin ne eivät kykene vastaanottamaan tietoa. Mikäli asenne oppiin on se, että siinä tulevassa ammatissa ei kuitenkaan tarvita sitä tai tätä tietoa tai taitoa, niin hyvin äkkiä tuo asenne aiheuttaa sen, että ihminen hyvin helposti kehittää jotain muuta niiden tylsien asioiden tilalle, jotka vievät häneltä aikaa, jonka hän voisi käyttää sosiaalisten verkostojen rakenteluun tai muuhun toimintaan, joka ei ole niin tylsää kuin koulu. Ja varmaan kohta tekoäly muutenkin tekee ihmisten kirjoitukset ja muut ikävät työt.
Siinä sitten tuleva huippulääkäri miettii miten kaikki asiat saadaan mahtumaan mukavaan pikku kalenteriin, ja jostain syystä peruskoulu jonka valtio tarjoaa ilmaiseksi ei ole oppilaiden kohdalla aina se paljon puhuttu prioriteetti yksi. Kun peruskoulu on ilmainen, ja sinne sitten pääsevät kaikki, niin miksi siihen pitää panostaa? Samoin koulukiusaaminen sekä yleinen rauhattomuus sekä mahdollinen turhautuminen ovat asioita, joiden takia koulu menettää merkityksensä. Se ajatus että kaikki saavat samanlaista ja samantasoista opetusta on ymmärretty niin, että kaikkien pitää koulussa olla yhtä hyviä. Ja se sitten saa aikaan tilanteen, missä kaikkien pitää tehdä tehtävänsä samaan tahtiin.
Eli sanotaan että koulu tasapäistää oppilaita. Koulussa valitaan ikään kuin merkkipaalu tai tyyppioppilas, johon muita verrataan. Mutta samalla unohdetaan se, että pahimmassa tapauksessa tuo paljon puhuttu merkkipaalu on luokan huonoin oppilas. Mikäli luokassa opetusta tehdään luokan heikoimman oppilaan mukaan, niin tilanne muuttuu siten, että luokan häntäpää joka ei viitsi koskaan edes kotitehtäviään tehdä tai muutenkaan vilkuilla oppikirjojaan tai kuunnella opetusta vetää muun luokan tasoa alaspäin. Syy esimerkiksi erinäisiin järjestyshäiriöihin on monesti sellainen, että muutaman oppilaan kanssa ollaan säännöistä lipsuttu. Ja sen jälkeen tuo lipsuminen on antanut muille oppilaille omissa silmissään oikeuden tehdä samaa kuin ne, joiden kohdalla esimerkiksi törkeä sääntöjen rikkominen ei ole aiheuttanut rangaistuksia.
Muistelen tässä muutamia vuosia sitten lukemiani artikkeleita, joiden mukaan maassamme ei ole pakko käydä koulussa. Koulussa käyminen koettiin noissa artikkeleissa olevan jotenkin sellaista, että se häiritsee jotenkin jotain, jota en täysin käsittänyt. Siis meistä kukaan ei varmaan halunnut olla ekaluokkalainen, tai meistä kukaan ei varmaan myöhemmin halunnut olla fuksi tai kandidaatti, mutta nuo vaiheet on pakko lukea, jos mielii päästä tohtoriksi. Siis jos ihminen haluaa päästä tohtoriksi, niin hänen on pakko lukea myös kandidaatti.
Samoin jos ihminen haluaa päästä armeijassa upseeriksi, pitää hänen suorittaa alokasaika, mikä ei ehkä ole mukavin vaihe tuossakaan paikassa. Mutta kuten kaikissa esimerkeissä oli kyse kandidaatista, ensimmäisestä peruskouluvuodesta tai sitten puolustusvoimien upseerista, niin alku on aina hankalaa, ja myöhemmin kaikki helpottaa. Eli joku päivä nuorimmista tulee vanhimpia. Ja voin sanoa että se päivä kun ensin kävelin koulua kohti uusissa samettihousuissa vuonna 1982, on yhä mielessä.
Jokaisella luokka-asteella on omat tehtävänsä, ja jos oppimista ajatellaan tornina, jossa luokat ovat kerroksia joista jokaisessa kerroksessa on oma sisältönsä, niin jos haluamme rakentaa oppimiskokonaisuuden, mikä pitää sisällään koko peruskoulun oppimäärän, niin meidän pitää huomioida se, että mitään kokonaisuutta ei voida rakentaa ylhäältä alas. Vaan jokaisen meistä on pitänyt olla se ekaluokkalainen, joka opettelee tavaamaan ja joka ainakin toivon mukaan myös lukee ensimmäisen sanansa tuolla asteella.
Kun ajatellaan esimerkiksi huippuluokan matemaatikoita, kuten David Hilbertia, niin nuokin miehet ovat todennäköisesti aloittaneet laskemisen siitä kuuluisasta 1+1=2 tehtävästä, joka on ainakin itselleni se ihan ensimmäinen matematiikan lasku. Sitä kautta sitten edetään kohti vaikeampia yhtälöitä kuten eksponenttiyhtälöä. Mutta samalla meidän pitää huomioida sekin asia, että ilman perusasioita ei matematiikassa kukaan voi oppia mitään eksponenttiyhtälöiden kaltaista. Siis meistä kukaan ei voisi edes ajatella, että peruskoulussa oppii yhtään mitään, jos ihminen ei ole ensimmäisellä tai viimeistään toisella luokalla oppia lukemaan ja tekemään peruslaskutoimituksia.
Mutta siis miten motivoidaan joku viides tai kuudes luokkalainen tekemään tehtäviä sekä kiinnostumaan koulusta? Tuon ikäinen löytää varmaan paljon parempaa tekemistä kuin istua koulussa ja laskea jotain laskuja tai lukea tylsääkin tylsempää historiaa. Jos kaiken aikaa selitetään että sieltä ja täältä voisi saada paremmat tulot kuin tylsässä koulussa istumalla, niin varmasti koulussa ei enää mikään kiinnosta. Jos koko aikaisempi koulu on ikään kuin luovittu läpi niin, että arvosanoja on lähinnä tullut armosta, niin silloin varmasti jossain vaiheessa tökkää. Tuo tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa opettajat eivät enää voi antaa armosta arvosanoja. Jos koko koulun oppimäärä pitää opiskella vuodessa, niin se saattaa olla vähän vaikea prosessi.
Kun ihminen on yhdeksännellä luokalla koulussa, niin hänen pitäisi pystyä tekemään tulevaisuuttaan koskevia valintoja. Jos ei koulu kiinnosta, niin tietenkin ihminen voi pitää tavoitteenaan esimerkiksi McDonald'sin tarjoilijaa tai siivoojaa. Toki tavoite voi olla vaikkapa NHL tai Formula 1, mutta jostain syystä nuo eivät ole varmaan keskivertonuoren realistisia tavoitteita. Toisaalta taas jos ihminen kuuluu noihin piireihin, niin silloin varmaan tuo vaihtoehto on realistinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.