Pitääkö tutkijan ja tutkimuksen miellyttää muita?

Pitääkö ihmisten kuulla koulussa vain niitä asioita, joita voidaan pitää jonkun vakaumuksen mukaisena?

Suomessa kritiikki on siis oikeastaan sitä, että asiaan suhtaudutaan negatiivisesti. Siitä etsitään vain epäkohtia tai heikkouksia. Mitään hyvää ei edes haluta käsitellä, vaan tutkija ja hänen työnsä voidaan suoraan vetää vessasta alas, jos se ei satu jotain ihmistä miellyttämään. Tutkijan pitää sietää kritiikkiä, koska hänen palkkansa maksaa valtio. Kritiikki kuitenkin ymmärretään sellaiseksi, että sen nimissä saa ihmistä haukkua miten huvittaa, hänen henkilökohtaisia asioitaan saa levitellä, ja häntä saa uhkailla miten huvittaa. Tutkijan osaamista ei edes yritetä arvioida työn kautta. Jos työstä ei löydy huomautettavaa, niin toki tutkijasta itsestään löytyy tuota huomautettavaa. Jos ei löydy, niin silloin tietenkin sitä pitää löytyä. Tutkimus voi siis itsessään olla ihan hyvää, mutta tutkija voi olla masentunut, skitsofreeninen tai muuten vain epätyypillinen. Se tarkoittaa sitä, että hänet pitää viedä välittömästi johonkin laitokseen. 

Maassamme ongelma on siinä, että maamme koululaitos tasapäistää ihmisiä. Se ei tasapäistä ihmisiä siten, että kaikkien pitää mennä keskiverto-oppilaan mukaan. Meillä Suomessa mennään luokan huonoimman mukaan. Noin ei sitten tule kenellekään paha mieli, kun joku on häntä nopeampi. Ja tuo tasapäistämisen politiikka sekä kulttuuri on hiipinyt myös korkeakouluihin. Kaikkialla huomioidaan sitä, että kaikilla on ryhmä, jossa sitten säännöt tehdään ryhmän sisällä. Noin saadaan aikaan tilanne, missä kaikki verkostoituvat, ja saadaan ne vähän hitaammat mukaan. 

Mutta tuolla politiikalla on hintansa. Luokan tai ryhmän huonoin, joka ei vain viitsi käydä koulussa, kun hänellä on niin paljon harrastuksia kuten diskoiltoja ja muuta mukavaa vetää koko muun joukon mukaansa. Eli tässä en tarkoita mitään neuro- yms. epätyypillisiä, vaan niitä joiden mielestä kaikki muut asiat kuin opiskelu ovat mielenkiintoisempia. Jos opettajalla ei ole auktoriteettia sen vertaa, että koulussa kännykät pidetään kiinni oppituntien aikana, niin tietenkin se saattaa vaikuttaa Pisa-testeihin. Älypuhelin ei ole itsessään siis mikään ongelma. Vaan ongelma on siinä, miten älypuhelinta käytetään. Mikäli oppilaalta ei voida mitään vaatia edes peruskoulussa, niin miten sitä sitten myöhemmin edes osataan tai halutaan vaatia? 

Koulusta on tullut laitos, jossa opetettavien asioiden pitää miellyttää kaikkia. Jos lapsi joka ei kuulu kirkkoon kuulee jotain uskonnollista musiikkia, niin hänen pitää saada tuhansien eurojen vahingonkorvauksia siitä, että hän koki henkilökohtaista surua ja murhetta tuon musiikin takia eli henkistä kärsimystä. Samalla tavalla maassamme ollaan menty epäterveeseen suuntaan monissa muissakin asioissa. Kun puhutaan vähemmistöjen huomioimisesta, niin tietenkään sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että koko koulun pitäisi juosta tuon vähemmistön ehdoilla. Kun kuljemme maailmalla niin aivan varmasti me loukkaamme jotain ihmistä joko tieten tai tietämättämme. Eli onko se että joku musiikkiesitys pitää sisällään hengellistä musiikkia sellainen asia, minkä kuulemisesta tulee maksaa tuhansien eurojen korvauksia, ja koskeeko tuo sitten jokaista, joka kuulee mielipiteitä tai muuta materiaalia ihmisten kuultavaksi tai katsottavaksi, josta joku ei ehkä pidä. 

Onko koulu tai korkeakoulu muuttumassa elokuvateatteriksi, jossa ihmiset näkevät vain sitä mitä he haluavat nähdä?

Eduskunnassa on käsiteltävänä laki, jonka mukaan tutkijoiden työ ei saisi vaarantaa ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa. Tai tutkimuksen pitäisi olla sopusoinnussa ulko-ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Samalla kun puhutaan siitä, että poliitikot tulevat tutkijoiden reviirille, ja alkavat sanella sitä mitä tutkimuksen pitää sisältää ja mitä sen ei pitäisi sisältää, niin kohtaamme tilantee, missä tutkijat kohtaavat elämän kylmät realiteetit. Tieteen sekä tutkimuksen kohdalla ei ole olemassa etiikkaa tai moraalia. Ainoastaan esimerkiksi eläinrääkkäys sekä muu lain rikkominen voi rajoittaa tutkimusta tästä näkökulmasta. Periaatteessa tutkimuksen kohdalla tutkijalla ja tutkimuslaitoksella kuten yliopistolla on autonomia, eikä poliitikkojen puuttumiseen tutkimukseen ole ennen kiinnitetty juurikaan huomiota. Siis tiede on ollut vapaata, vai onko asia aivan näin? 

Tiede on meillä Suomessa ollut kytkettynä esimerkiksi idänsuhteisiin tai maan etuun sekä muihin vastaaviin asioihin. Ja mieleeni tulee esimerkiksi eräs Itämerta koskeva tutkimus jonka sisältö sensuroitiin, koska sen katsottiin olevan valtion edun vastaista. Tuolloin elettiin suomettumisen syvintä aikaa, ja sensuuri suoritettiin puolustusvoimien toimesta, vaikka kyseinen tutkimus ei suoranaisesti mitään erityistä paljastanut puolustusvoimista, mutta jotain se paljasti esimerkiksi typpi- ja fosforikuormituksen lähteistä, jota ei haluttu ääneen sanoa. Samalla tavalla on suomettumisen sekä jälkisuomettumisen kohdalla käynyt ennenkin. 

Ei olla haluttu ärsyttää suurta Venäjää tai sen edeltäjää Neuvostoliittoa. Joten tiettyjä kirjoituksia on kohdeltu siten, että niitä on nimetty ylimielisiksi. Kyseessä on silloin eräs sensuurin muoto, josta käytetään nimitystä itsesensuuri. Itsesensuuri tarkoittaa sitä, että jostain osoitetaan se, mitä ei saa julkaista. Ja sitten suoraan joko tutkijaa henkilökohtaisesti painostamalla tai hänen rahoittajiaan painostamalla lopetetaan koko tutkimus. Eli joko mielenilmaisten tai muiden vastaavien temppujen avulla kohdistetaan painetta organisaatioihin, joiden toiminta ei miellytä joko tutkijan työtovereita, valtion johtoa tai toimittajia. 

Tutkijaa saatetaan leimata natsiksi, jos hän tutkii tiettyjä asioita, joista ei ennen ole edes puhuttu. Noita asioita ovat esimerkiksi siirtomaat, suomen viranomaisten suhde Hitleriin tms. 

Siis ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että tutkijan työtä rajoitetaan leikkaamalla määrärahoja tai muuten vaikeuttamalla niiden hakemista. Tutkijan työhön kuuluu valitettavasti myös niiden näkökulmien esiin tuominen, joita kaikki eivät voi hyväksyä. Ja joskus on käynyt niin, että esimerkiksi apurahat ovat loppuneet, kun työ saattaa loukata jotain. Tai sitten tutkija on kohdannut kohtuutonta kritiikkiä, mikä tietenkin tarkoittaa kielteistä suhtautumista koko aiheeseen. 

Jos tutkimuksen tarkoitus on miellyttää ihmisiä kuten niitä, jotka istuvat luennoilla, niin ollaan tilanteessa, jossa yliopisto muuttuu elokuvateatteriksi. Elokuvateattereissa ihmiset saavat valita sen, mitä he pitävät eniten. Kun ihminen opiskelee tai tutkii jotain asioita, niin silloin hän kohtaa asioita, joista hän ei ehkä itsekään pidä. Siis tutkimuksen tai eettisen tutkimuksen tarkoitus on tuoda kaikkia näkökulmia asioista ihmisten tarkasteltaviksi. Tutkimus ei ole elokuva, jonka kohde toimii aina kuten sen haluaisimme toimivan. 

Historian tutkimuksen kohdalla tietenkin on aina mahdollista, että eteen tulee asioita, joiden takia joku sankarimyytti voi rakoilla. Eli kollektiivisen syyllisyyden vastakohta on kollektiivinen puhtaus. Näistä asioista voidaan kirjoittaa myöhemmin. Mutta esimerkiksi Stalin vs. Hitler asetelmassa Stalin nähdään usein vapauttajana ja Hitler orjuuttajana. Mutta siis Stalin saattoi vapauttaa esimerkiksi saksan keskitysleireillä istuneet vangit. Sitten hän saattoi lähettää ulkomaiset vangit kotiinsa, ja saman tien lähettää esimerkiksi neuvostoliittolaiset sotavangit 20 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan, koska he olivat murtaneet Puna-Armeijan taistelumoraalia. 

Eli vapauttaja ja roisto ovat niitä asioita, jotka riippuvat kertojan näkökulmasta. Kun Stalinia käsitellään yksinomaan vapauttajana niin silloin me unohdamme tietenkin tarkoituksella esimerkiksi puolalaisten upseereiden ja 1930-luvulla tapahtuneet Kuolan suomalaisten joukkomurhat, joista käytetään nimeä teloitus. Mutta joillekin Hitlerin leireillä viruneille Stalin oli enkeli. Nimittäin he palvelivat Stalinin etua. Häneltä unohtui että Siperian leireillä GULAGissa virui ihmisiä, jotka näkivät samalla tavoin nälkää, ja joita surmattiin järjestelmällisesti kuten tehtiin Hitlerin leireillä. 

Kuitenkin jos puhutaan myyttien murtamisesta sekä maineen rakoilusta, niin tutkijat ovat saaneet vastaansa aivan oikeaa vihaa. Kun sitten keskustellaan siitä mitä ihmiset haluavat kuulla, niin on olemassa sanonta: "miksi tarjota ihmisille totuutta, kun voit kertoa sankaritarinoita". Ja se tietenkin on syy siihen, miksi tietyt tutkimukset eivät päädy suuren yleisön tietoon. Tai päätyvät suuren yleisön tietoon, jos suuren yleisön edustajat osaavat niitä etsiä. 

Kun puhutaan esimerkiksi tieteen moraalista, niin aina puhutaan siitä, kuinka tiedettä pitäisi joidenkin mielestä tehdä. Eli mitään suuren luokan blokeja ei edes haluta hyväksyä julkaisualustaksi vaan kaikki tekstit pitää lähettää johonkin arvostettuun lehteen, ja sitten maksaa niiden julkaisusta. Se tietenkin suututtaa joitain ihmisiä, joiden mielestä kaikki asiat pitäisi hoitaa siten, että niistä kysytään ensin lupa. Noin saadaan sitten joku tuomari, joka sitten sensuroi kaiken mitä tutkijan ei haluta tuovan ihmisten eteen. Eikä siis kukaan muu kuin sellainen, jolla on virallinen hyväksyntä saisi edes saada tutkijan titteliä tai vakanssia. Eikä tutkija saisi itse tehdä mitään, vaan kaiken pitäisi olla ylhäältä hyväksyttyä, koska näin saadaan mukaan välikäsi, eikä tutkijan itsensä kanssa tarvitse paljon asioida. 

Tutkijan työ on vakavaa työtä. Kun ihmisiä pyydetään tulemaan tutkijan kanssa tekemään tutkimusta, niin se ei välttämättä käy. Kaikki eivät pidä ajatuksesta, että he joutuisivat olemaan päiväkausia junissa tai kohtaamaan esimerkiksi ihmisiä, joita "jokainen kunnon ihminen vähintään katsoo nenänvarttaan pitkin". Siis kun tutkija tekee työtään ja kirjoittaa jotain asiasta, niin hän kohtaan tilanteen, missä toisille ei kelpaa mikään. Muilla on aina muuta tekemistä, eikä kieliasu tai mikään muukaan asia miellytä. Mutta jos tutkijan työ tuottaa mainetta ja kunniaa, niin silloin on kyllä kovin moni siihen työhön laittamassa nimeään. 

Sanotaan että ryhmätyönä tehdyissä asioissa on aina joku joka ei viitsi mitään tehdä. Kriitikkojen mielestä ryhmätyö suosii keskitasoisia tai jopa heikkoja opiskelijoita, jotka voivat sen turvin keplotella itsensä kursseista läpi ilman, että he tekevät käytännössä yhtään mitään. Se että ihminen on hyvä tutkija ei tarkoita, että hän olisi sosiaalinen. Mutta uskoisin että sosiaalisia ihmisiä löytyy jostain diskoista, eikä kukaan varmaan viitsi krapulassa tulla katsomaan mitään tylsää Linux distroa kouluun. Eli vaikka ryhmätyöt auttavat verkottumaan tai muuten auttavat monissa asioissa, niin pahimmillaan ne ovat tilanteita, joissa joku sitten ostaa koko työn itselleen. 

Eikä kukaan meistä ole täydellinen. Jos ihminen on hyvä tutkija, mutta epäsosiaalinen, niin hänet voidaan muitta mutkitta lähettää psykiatriseen hoitoon, ja sitten kaverit voivat "ilman muuta" hyödyntää hänen tekemiään tekstejä. Eli jos ihmistä ei muuten saada ruotuun, niin varmaan edessä istuu sitten psykiatri, jonka tehtävä on saattaa moinen häiritsijä tai häirikkö suoraan mielisairaalaan oppimaan sosiaalisia taitoja. 

Mutta jos työ tai sen tulos ei ole toivottu, niin silloin tutkija joutuu sellaiseen tilanteeseen, että hänen työnsä nimetään huonoksi, sopimattomaksi tai muuten vain hylätyksi. Tutkija kohtaa myös usein sellaisia kommentteja, kuten kannattaako menneisyyttä kovin paljon kaivella, koska se ärsyttää jotain suurenmoista ihmistä. Tutkija ei varmaan koskaan tee mitään oikein. Sankarillinen fiktio päivittää epäsankarillisen tutkimuksen, jos esimerkiksi kirjakauppa tai kustantamo valitsee tuotteen, jota se haluaa painaa. Maailma on täynnä fiktiota, jota kaupitellaan ihmisille melkein totuutena. 

Ja on paljon hyviä tutkimuksia joita ei poliittisista tai muuten yleisen mielipiteen takia ole hyvä käyttää lähteenä. Tai noita tutkimuksia ei löydy kenenkään "vastuuntuntoisen" ihmisen hyllystä. Eli tutkimus ei tavoita tavallista ihmistä, koska se on esimerkiksi tiettyjen kansallisuuksien enemmän tai vähemmän virallisten edustajien tekemää.