Pitkäaikaistyöttömien siivoaminen kortistosta on varmaan jokaiselle meistä tuttu tapa hoitaa asioita. Yleensä tuolloin puhutaan siitä, että henkilö eli työnhakija on jotenkin sairas. Ja jotenkin mieleen tulee se, että sanan “sairaus” tarkoittaa tälläkin kerralla psykiatrisia oireita, joiden avulla sitten ihmisille kerrotaan, että muut tietävät kaikki asiat paremmin kuin tuo potilas, eli kuntoutuja itse tietää.
Tuolloin ei potilaan omaa mielipidettä tarvitse kuunnella. Psykiatrisen potilaan kohdalla ongelmana on se, että potilaan tahtoa palautua työkyiseksi ei kannusteta tarpeeksi. Potilaan vähättely on erittäin yleistä. Ja sitten jos joku nyt huomauttaa siitä, että potilaan omaa tahtoa pitäisi hiukan enemmän huomioida, niin silloin muistellaan esimerkiksi “Veikko “Jammu-Setä” Siltavuorta. Eli tuollaiset superpedofiilit ovat niitä, joita mielellään käyteään esimerkkinä siitä, miksi kaikki mielenterveyspotilaat pitäisi eristää lopun iäksi.
Samalla kuitenkaan kukaan ei ole koskaan verrannut esimerkiksi amfetamiinia kauppannutta huumekauppiasta vaikkapa Pablo Escobariin. Samalla tavalla me kaikki voisimme verrata jokaista huumekauppiasta tuohon Kolumbian huumemafian pomoon, kuin vertaamme psykiatrisia potilaita koko suomen vihaamaan Jammu Siltavuoreen. Jokaista myymälävarasta voidaan silloin verrata johonkin mafiapomoon, ja sanoa että noiden ihmisten varastamat lonkerot suoraan vievät hänet tielle, joka tekee hänestä vähintään Al Caponen.
Kun ihmisen tekoa ei tuomita oikein, tai hänelle osoitetaan että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin rikollisen tie, niin se kehittää sitten mallin, joka vie ihmisen kohti kovempia rikoksia. Kun meillä on tapana tuomita, niin silloin kohtaamme tilanteen, missä rikoksesta tuomitun henkilön positiivista kehitystä ei edes yritetä tukea. Hän on tehnyt rikoksen, ja saanut tuomion. Mutta samalla kun hänen motiivejaan ei kukaan edes halua kuunnella. Kaikki tietävät että “Jeppe juo”. Mutta kukaan ei kysy miksi jeppe juo. Rikoksiin pitää löytyä syy. Ilman tuon syyn löytämistä ei rikosten tietä voida katkaista. Samoin alkoholismi ei ole mikään sairaus vaan oire. Samoin kukaan kovia rikoksia tehnyt ei ole koskaan aloittanut murhalla. Hän on tehnyt jo kauan ennen murhaa tekoja, jotka ovat olleet tuomittavia.
Tässä vähän aikaa sitten luin jostain, että pikkulapset ovat kaikkein väkivaltaisimpia. Jos lapsena ilmenneeseen väkivaltaan ei puututa oikein, niin se saattaa muuttua myöhemmin teoiksi, joita emme halua todistaa. Tietenkin rikollisen pitää hävetä tekoaan. Hänen pitää uskaltaa tulla takaisin yhteisöön, jonka sääntöjä vastaan hän on tehnyt rikoksia. Tappelun jälkeen pahinta on usein sen toisen kaverin kohtaaminen. Pahimmillaan pelko sekä häpeä ajavat ihmisen tekemään lisää tekoja joista saamme sitten lukea Alibista. Vankila eristää mukavasti muusta yhteiskunnasta.
Vangin ei tarvitse sanoa olevansa vanki muille kuin muille vangeille. Pahimmillaan vanki joutuu yhteisöön jossa rikoksella leuhkitaan ja jossa rikokset hyväksytään. Tuo asenne sitten vie varmasti kohti uusia rikollisia tekoja. Kun ihmistä rangaistaan, niin hänen pitää myös saada kertoa oma näkemyksensä teosta, mistä hänet on tuomittu. Jos häntä syyllistetään liikaa, niin se saattaa aiheuttaa vihan patoutumista. Ja patoutunut viha tietenkin voi hyvin purkautua hyvin vaarallisella tavalla. Mutta siis onko esimerkiksi pahoinpitelijä kokenut itse toimivansa oikein? Onko hänelle kerrottu jotain asioita, jotka hänen eli tekijän mielestä oikeuttavat väkivaltaan uhria kohtaan? Kun ihminen ajattelee niin, että hänen paikkansa on joka tapauksessa laitoksessa, niin silloin hän voi lähteä tielle, jonka seurauksena on ehkä useita ihmisiä kuollut.
Kun pitkäaikaistyötön ei sitten enää ole rumana esimerkkinä kortistossa roikkuvasta henkilöstä, jonka työura on päättynyt alkoholismiin tai muuten sairauteen, mikä ehkä olisi voitu estää, niin totta kai hänet halutaan pois tuolta listalta. Siis kun työkyvytön siirtyy toisen palvelun käyttäjäksi, niin kenenkään ei häntä tarvitse katsella. Tai siis kaikki hänen ajatuksensa tai ideansa voidaan silloin sivuuttaa vetoamalla hänen mielenterveyteensä. Kun hän pääsee pois oravanpyörästä, niin kaikki ovat onnellisia.
Hän voi vaikka jäädä kotiin lepäämään, jotta hän ei sitten enää vaikuta mitenkään missään työvoimaministeriön hankkeessa. Tilastot muuttuvat noin erittäin kauniiksi. Noin nämä vapautuvat resurssit voidaan sitten siirtää johonkin muuhun käyttöön. Ja hyvän käytännön mukaan ei työttömän kuulu näkyä eikä kuulua. Joten kun asioista vaietaan, niihin suhtaudutaan kriittisesti eli kielteisesti, niin silloin voimme kaikki hyppiä riemusta. Näin sitten voidaan mielenterveyden ongelmista kärsivät siirtää suoraan pois koulusta, kun heistä ei kuitenkaan tule niitä kunnon kansalaisia.
Heitä voi aina nälviä, kun heillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä esimerkiksi kunnianloukkaus tarkoittaa. Hänen asioitaan voi aina levitellä vaikka internetissä. Ja kun “sairaus” sitten saa aikaan sen, että tuo vajaakuntoinen työnhakija suljetaan pois kaikista aktiviteeteista, niin kenenkään ei tarvitse häneen eli tylsään harmaaseen ihmiseen edes tuhlata omaa aikaansa. Kun puhutaan työkyvyttömyydestä, niin kaikkein parasta olisi se, että joku muu voisi tehdä heidän kohdallaan päätöksiä.
Tietenkin psykiatriseen hoitoon liittyy se, että ihmiset ovat vaitiolovelvollisia. Mutta jostain syystä tieto sairaudesta leviää kuin se paljon puhuttu elanto. Kun kaikki sukulaiset saavat tietää tuosta hoidosta, niin silloin kannattaa ajatella sillä tavalla, että asioiden levittäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Työkyvyn arvioinnin suurin ongelma on siinä, että siinä etsitään ihmisistä vain vikoja. Ihmisestä ei edes yritetä etsiä mitään vahvuuksia. Kun ihminen sitten todetaan jostain syystä vajaakuntoiseksi, niin kuntoutusta eli niin sanottua ihmisen työkyvyn palautumista sille tasolle, että hän voisi lähteä töihin ei sitten enää ehditä tehdä. Ihmisen tulevaisuus määrätään siten, että hän tulee lopun ikänsä oleva jossain muualla kuin työelämässä. Häntä ei tarvitse koskaan enää nähdä työpaikalla.
Kun mielenterveyden ongelmat alkavat dominoida ihmisen elämää, niin hän ei tietenkään ymmärrä omaa parastaan. Hän ei varmaan koskaan saa mitään töitä, niin miksi hän ylipäätään käy mitään koulua. Hän kilpailee jatkuvasti niin sanottujen terveiden kanssa niistä resursseista, jotka ovat olleet niin sanotusti normaaleja. Kun sitten tuo 1,2 miljoonaa euroa vapautuu siitä, kun tuollaista pitkäaikaistyötöntä paapotaan, niin silloin varmasti maailma on paljon parempi paikka elää. Kun työvoimapiiri säästää 1,3 miljoonaa euroa, niin silloin tietenkään tuollainen henkilö, joka määrätään kansaneläkkeelle eli kuntoutumaan, ei varmaan aiheuta kustannuksia minnekään muualle.
Hän tietenkin silloin työllistää muutamia lääkäreistä ja sairaanhoitajia. Mutta mitä sitten. Hän saa rahansa jostain muualta kuin työttömyyskorvauksesta. Näin hän kokee sitten varmaan suuren vapautumisen, kun tuo entinen voi kokopäivätoimisesti istua yksin kotonaan. Siinä stigmat katoavat ja skitsofreniat paranevat, kun hänet ympäröidään muilla potilailla. Ja kukaan kiusaaja ei varmaan vastusta sitä, että sosiaalinen media kiellettäisiin täysin. Liika ruutuaika on asia, mikä sitten aiheuttaa suuria ongelmia. Joten sitä pitää tietenkin rajoittaa. Kun ihminen ympäröidään sairailla henkilöillä, niin hän ei sitten ehkä edes halua tai kykene enää pitämään itseään kiinni todellisuudessa.
Kun ihminen alkoholisoituu, niin hän varmasti haluaa jäädä kotiinsa. Hän kokee tuolloin että tällainen kuntoutusraha tai eläke olisi ikään kuin joku loma. Kun ihminen uupuu, niin hän ei välttämättä osaa ajatella muuta kuin mahdollista jäämistä kotiin. Kun keskustellaan siitä, mikä on ihmisille parasta, niin yleensä unohdetaan se, että jokainen ihminen on itse asiassa yksilö. Jokainen ihminen siis voi vaatia aivan omia ratkaisuja. Siis mikään toimintatapa ei ole koskaan universaali. Se mikä on yhdelle kaunistus on toiselle kauhistus. Ja kun toimintamalleja lähdetään etsimään, niin silloin tietenkin fokus pitäisi olla siinä, että mikä on juuri tälle asiakkaalle paras mahdollinen vaihtoehto.
Pahimmillaan parhaalta näyttävä lyhytnäköinen vaihtoehto ei ole pidemmän päälle kovin hyvä. Ja pahimmassa tapauksessa säästö tuo sitten jopa suurempia kuluja yhteiskunnalle kuin vanhan mallin säilyttäminen. Ja tietenkään esimerkiksi se, että ihminen kadottaa lopullisesti otteen elämästään ei ole hänen läheisilleen mikään hyvä asia. Läheiset ovat tietenkin aina huolissaan. Tai niin aina olemme tottuneet ajattelemaan. On paljon ihmisiä joilla ei ole ketään, joka edes käy kylässä.
Sukulaiset eivät viitsi soitella tai muutenkaan “vaivata” tuota sukulaistaan, jota ei ehkä edes koskaan kutsuta mihinkään. Kun kylään ei tarvitse tulla, tai kylässä ei ehditä käydä, niin silloin varmaan on muille parasta, että tuo syrjitty ihminen ei näkyisi missään tai kuuluisi missään. Hän voi jäädä kotiinsa miettimään sitä, mitä hänen olisi pitänyt muiden mielestä olla. Usein yksin jättämistä perustellaan sillä, että henkilö on sairas. Tai muuten vain omituinen. kun muut tietävät kaikki asiat paremmin, niin silloin ihminen varmaan muuttuu alemmuuskompleksin. Kun muut tietävät paremmin, niin silloin unohtuu se, mikä olisi tuolle työnhakijalle itselleen tärkeitä asioita.
Siis muut voivat olla sitä mieltä, että on parempi että toinen nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa. Mutta onko se ehkä sitten tuon sairaan ihmisen mielestä paras mahdollinen tapa viettää aikaa? Kas siinä vasta kysymys. Kun ihminen sairastuu, niin silloin muiden ihmisten mielipide saattaa muuttua sellaiseksi, että se dominoi hoitoa tai kuntoutusta. Toisten ihmisten mielipiteiden huomioiminen vie usein huomion siitä, mitä potilas itse haluaa tai mihin hän kykenee.
Se että ihminen määrätään edunvalvontaan ei siis poista hänen ongelmiaan. Edunvalvonta antaa muille oikeuden määräillä toisen asioista. Mutta vaikka tarkoitus olisi hyvä, niin potilaan omasta mielestä se, että muut päättävät hänen asioistaan voi tuntua potilaasta tai asiakkaasta nöyryyttävältä. On olemassa tapauksia, joissa edunvalvontaan määrääminen on muuttunut pääasialliseksi tai ainoaksi toimenpiteeksi. Henkilön koulu päätetään hyvässä hengessä. Ja sitten mitään muuta ei tapahdu. Hoitoa sekä siihen kuuluvia perheen kanssa tapahtuvia neuvotteluja jatketaan vielä yli 60-vuotiaana. Arvatkaa vain mistä sen tiedän.
Kun ihminen siirtyy työkyvyttömyyseläkkeelle, niin silloin taas siirrytään tilanteeseen, missä maailma on mustavalkoinen. Mikään lyhennetty työviikko tai muut kuin hoitoon liittyvät asiat eivät tule kuuloonkaan. Vaan ihminen muuttuu silloin haamuksi. Hän ei saa tehdä mitään vapaaehtoistyötä, jotta kukaan ei vain saa kuulla hänen mielipiteitään asioista. Kun muut katsovat sairasta ihmistä alaspäin, niin se saattaa murskata kyseisen henkilön itsetunnon. Pahimmillaan tuo asenne ajaa ihmisen itsemurhaan.
Kun ihminen siirretään sairaseläkkeelle, niin hänen ei silloin tarvitse tehdä mitään muuta kuin vain olla olemassa. Häntä saatetaan kohdella kuin lasta. Hän varmaan kuulee tuosta sairaudestaan erittäin usein. Mutta muuten häntä itseään ei sitten enää edes kukaan haluaa kuunnella. Kun hän on lopun elämänsä jossain sairaseläkkeellä, niin häntä ei edes tarvitse kuunnella. Tai kuunnella voidaan aina, mutta päätökset tekee joku muu.
https://yle.fi/a/74-20239292
https://www.reddit.com/r/mennytjanyt/s/sWnCB7RsHB
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.