Kun ihminen on mielenterveysongelmien vallassa, niin hän on kuin vankilassa. Tuo vankila on ihmisen oma mieli. Mielenterveyden ongelmat eristävät ihmistä yhtä tehokkaasti kuin vankila. Hän saattaa eristäytyä kokonaan muusta yhteiskunnasta. Ihmisten asenne mielenterveyden ongelmia kohtaan on usein negatiivinen. Mielenterveyden ongelmat liitetään usein väkivaltaan, mikä lisää tietenkin negatiivisia asenteita mielenterveysongelmista kärsiviä kohtaan. Se että ongelmista ei voida puhua esimerkiksi työnantajan kanssa, aiheuttaa sen että ne pääsevät kärjistymään. Ja jos ihminen lähetetään sairaslomalle, niin hän jää yksin kotiin miettimään syntyjä syviä. Kun ongelmia jää kotiin miettimään yksin, niin ne kasvavat valtavan suuriksi, ja alkavat dominoida omaa elämää.
Mielenterveyspalveluista supistaminen on asia, mikä ei varmasti ole kovin järkevää. Eli onko mahdollisesti helpompaa ja halvempaa puuttua mielenterveyden ongelmiin sitten kun muutama ihminen on kuollut tai vammautunut eliniäksi. Se mikä maamme mielenterveyskuntoutuksessa ei toimi on hoidon jälkeinen paluu normaaliin elämään. Ihminen joka tulee takaisin kotiin osastolta vaatisi nyt niitä positiivisia kokemuksia, joiden avulla hän pääsee yli siitä mahdollisesti hyvin traumaattisesta kokemuksesta, jonka ansiosta hän joutuu sairaalaan eli osastolle.
Kun ihminen tulee takaisin, on hän usein aivan yksin ongelmiensa kanssa. Siis toki on olemassa kaiken maailman avohoidon tukimuotoja, mutta varsinaisesti tuota kaikkein tärkeintä, eli paluuta työelämään ei juurikaan tueta. Henkilö siis tulee kansaneläkkeen perusosa tai kuntoutustuki taskussaan takaisin kadulle, ja noilla rahoilla ei kovin leveästi elellä. Eikä mahdollinen merkinnällä "psyykelääke" merkitty lääkepurkki taskussa ole asia, mikä kannustaa ketään solmimaan mitään läheisiä suhteita tuollaiseen ihmiseen. Eli päästessään pois sairaalasta jää potilas käytännössä täysin yksin. Hänen seuransa vain ei satu enää kenellekään kelpaamaan, vaikka hän kuinka yrittäisi olla sosiaalinen.
Voidaan ajatella, että terapia on nykyään muodissa, mutta siinä on ongelma. Terapian aikana ihmisen pitää kertoa kaikki asiat, mitkä hänen mieltään painaa. Ja juuri terapian kohdalla se, että ihmisen pitäisi olla täysin rehellinen sekä kertoa kaikki täysin rehellisesti on asia, mikä varmasti saa aikaan tilanteen, mitä oikeastaan normaali ihminen ei käsitä. Tai sitä ei ainakaan paljon ajatella. Terapia on asia, mikä perustuu täydelliseen luottamukseen. Ja jos luottamus petetään, niin tilanne muuttuu sikäli, että henkilö ei kykene enää luottamaan yhteenkään terapeuttiin. Jos siis luottamus tuhoutuu, niin se on sitten asia, mikä vaikuttaa kaikkeen, mitä henkilö tekee myöhemmin elämässään. Eli terapiaa kannattaa harkita, jos elämä on solmussa. Mutta miten sitten tehdään, jos terapiaa ei maksakaan KELA?
Nykyaikainen psykiatria nojaa pitkälti lääkehoitoon. Ja juuri tuo lääkehoito on erittäin ongelmallista. Nimittäin juuri se että lääkäri voi määrätä suuren määrän lääkkeitä suurelle määrälle potilaita samassa ajassa, kun joku terapeutti hoitaa yhtä potilasta. Kuitenkaan nuo lääkkeet eivät auta esimerkiksi stressihäiriöihin. Tai siis ne auttavat näkyviin oireisiin, mutta eivät poista esimerkiksi syytä stressiin. Eli kyseessä on periaatteessa sama asia kuin nukutus- Potilas on ulkoisesti rauhallinen.
Osa psykiatrista sairauksista (lue "ongelmista") on endeemisiä ja osa taas ulkoa tulevia. Jälkimmäiset ongelmat johtuvat siis ympäristön vaikutuksesta. Mutta hänen ongelmiensa syytä ei vain löydy. Siis jos henkilön käytöksen takana on esimerkiksi fobia, niin tietyissä fobioissa on olemassa tekijä, joka laukaisee pelkoreaktion. Siis joku kokemus lapsuudessa on asia, mikä saa aikaan tietynlaisen pelon. Eli hissipelko saattaa johtua jostain pelottavasta kokemuksesta joka on tapahtunut samanlaisessa hississä, kuin missä henkilö kokee pelkoa. Jos ihminen kokee oman kotinsa uhkaavaksi, niin lääkkeet eivät tuota ongelmaa poista, eikä sitä poista terapeuttikaan, jos pelon takana on väkivaltainen asuinkumppani.
Toisaalta esimerkiksi aivovaurio, huumeiden käyttö, aivokasvain ,kehittyvä dementia yms. ovat asioita, jotka aiheuttavat muutoksia ihmisen käyttäytymiseen. Addiktio taas voidaan määritellä käyttäytymiseksi, joka dominoi tai muuten vaikuttaa henkilön käytökseen tai hänen elämäänsä "epäsopivalla tavalla".
Terapia perustuu suurelta osin juuri keskusteluapuun, mutta samalla tietenkään se ei saisi olla paikka, missä vietetään aikaa. Sanotaan että kukaan joka ei itse ole kokenut jotain asiaa kuten terapiaa, ei sitä kykene antamaan. Terapian yksi olomuoto on psykoanalyysi, jonka tarkoitus on siis olla väline, jonka avulla asiakkaan mieltä sekä edistymistä seurataan. Eli tämän tyyppisen terapian antamiseen on olemassa tarkat säännöt. Siinä henkilöä rangaistaan, jos hän antaa ei toivottavan vasteen. Ja palkitaan jos hän antaa toivotun vasteen. Tällaiset terapiat perustuvat usein lääkkeen sekä kognitioterapian yhdistämiseen. Ja niiden antamista säädellään erittäin tarkasti.
Mutta siis mikä on terapian tarpeen määrittely? Eli milloin ihminen tarvitsee terapiaa, ja milloin taas hän ei sitä tarvitse? Merkillinen kysymys. Nimittäin kukaan ei voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu. Psykiatriaa sekä psykologiaa on aina käytetty väärin. Eli niitä on käytetty omien vihamiesten vaientamiseen. Naisia joita on pahoinpidelty kotona on leimattu hysteerikoiksi. Samoin henkilöitä jotka ovat vastustaneet diktaattoreita on nimitetty sairaiksi. Terapioita on taas käytetty esimerkiksi töistä lintsaamiseen.
Ja toisaalta sanotaan että todella sairaat ihmiset kuten sarjamurhaajat vaikuttavat aivan normaaleilta. Siis nämä asiat eivät koskaan ole niin helppoja kuin miltä ne näyttävät. Ihminen voi tehdä itselleen tai muille jotain, jos hän ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Ihminen joka ei kykene hallitsemaan itseään on aina jotenkin vaarallinen.
https://yle.fi/a/74-20221734
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.